Sammeli Heikkinen

Kevättalven Heinolassa hoidettu lunni pääsi vapauteen Jäämeren rannalla – Näin matka sujui

14.5.2018 19.52

Sammeli Heikkinen

Lunni juoksee nurkkaan ja jää sinne nokka seinään päin. Heinolan lintutarhan hoitaja Olli Vuori astelee suoraan lunnin luo. Lunni väistää toiseen nurkkaan, mutta jää Vuoren haaviin.

Sahanpurut pölähtävät kevätauringossa, Vuori ottaa lunnin haavista käsiinsä ja rauhoittelee sitä. Lintu pitää marisevaa murinaa, jonka ihminen voisi helposti tulkita vihaiseksi.

Vuori laittaa lunnin pahvilaatikkoon, jonka pohjalla on kerros sahanpurua. Laatikkoa kattaa metalliverkko, joka on kiinni nippusiteillä.

Vuori kertoo, miten lunni on illalla ruokittava. Sitten laatikon pahvikansi suljetaan ja Vuori laittaa laatikon vuokra-autoni perälle.

Lähdemme ajamaan lunnin kanssa kohti Saariselkää, jossa on tarkoitus yöpyä matkalla Jäämeren rantaan Pohjois-Norjan Vardøn eli Vuoreijaan.

Lunni putosi Suomeen helmikuun alussa. Se laskeutui lauantaina 3. helmikuuta aamulla Pohjois-Savoon Siilinjärvelle, vilkkaasti liikennöidylle Viitostielle.

Lunnin onni oli, että Viitostietä sattui ajamaan Kuopion luonnontieteellisen museon konservointimestari Terho Hämäläinen. Hämäläinen tunnisti ajoradan reunassa istuvan linnun heti lunniksi.

Hämäläinen sai lunnin kouriinsa, vei sen autolleen ja laittoi autossa pahvilaatikkoon. Lunni oli virkeä ja hyvissä voimissa. Hämäläinen arveli, että se oli laskeutunut tielle ehkä vain minuutteja ennen kuin hän linnun näki.

Parin mutkan kautta lunni päätyi Heinolan lintutarhan hoiviin.

Lunnista kertoneissa jutuissa on arveltu, että pohjoinen myräkkä olisi voinut heittää sen Suomeen Norjan pohjoisrannikolta, jossa lunneja elää paljon.

Ilmatieteen laitoksen mukaan Lapin ja Pohjois-Norjan yllä oli kuitenkin korkeapaine helmikuun alkupäivinä. Tuulet olivat heikkoja.

Lintujärjestö Birdlifen tiedotuspäällikkö ja Linnut-lehden päätoimittaja Jan Södersved arvelee, että lunni saapuikin Suomeen Vienanmereltä, Venäjän rannikolta Kuolan niemimaan eteläpuolelta. Vienanmeri voi jäätyä tammi–helmikuussa. Silloin avovedestä ja kalasta riippuvaiset lunnit joutuvat etsimään uudet kalavedet.

Ilmeisesti etenkin nuoret linnut saattavat yrittää oikaista suoraan Fennoskandian yli. Siilinjärven lunnikin oli viime kesän poikasia.

Södersvedin teoriaa tukee se, että helmikuun kolmannen päivän vastaisena yönä ilmavirtaukset tulivat Pohjois-Savoon juuri Vienanmereltä.

Luultavasti lunni ei siis pääse kotisaarelleen Norjassa. Toisaalta lunni on pitkäikäinen lintu, eikä nuori lintu ole ehkä vielä muutamaan vuoteen pesimisiässä. Se ehtii etsiä paikkansa maailmassa.

Ensin se pitää saada merelle.

Ajamme pitkin Nelostietä: rekkoja, henkilöautoja, matalaa metsää, juuri sulaneita peltoja, siellä täällä joutsenia ja töyhtöhyyppiä. Kuoveja ja jokunen kurki. Lunni on hiljaa laatikossaan, kolistelee välillä verkkoa.

Ilta on jo pitkällä, kun tankkaan Rovaniemellä. Sitten taas pohjoiseen. Aurinko roikkuu matalalla metsänrajan yllä, ensimmäiset porot tulevat vastaan vähän ennen Sodankylän keskustaa.

Kaikkialla on märkää. Lumi on lähes sulanut, vesi virtaa paikoin kymmenien metrien leveydeltä puroina maantienojaan. Paikoin pellot ja pusikot ovat veden vallassa.

Saariselälle pääsemme puoliltaöin. Tarjoan lunnille muikkuja ohjeiden mukaan. Laatikon pahvikannen on oltava auki, jotta lunni osaa syödä. 

Vuori sanoi, että lintu on tarkka ruokarauhasta, joten olen laittanut laatikon kylpyhuoneeseen ja oven kiinni.

Kylpyhuoneesta kuuluu kolinaa. Katson ovenraosta. Lunni ei syö, vaan nykii jykevällä nokallaan laatikkoa peittävää metalliverkkoa.

Aamullakaan ruoka ei kiinnosta, mutta vapaus kiehtoisi. Suljen laatikon ja lintu rauhoittuu.

Inarin ja Kaamasen jälkeen Nelostie nousee karulle tunturiylängölle, joka on enimmäkseen lumen peittämä. Lumi ja melkein pään päältä paistava aurinko tekevät kaiken huikean kirkkaaksi.

Tenojoessa on vielä jäätäkin, vaikka lämpöä on yli 20 astetta. Ennen Norjan rajaa ohi lentää pääsky.

Rajan yli pääsemme alkuiltapäivästä. Tie koukkaa pian pois Tenojokilaaksosta ja alkaa pian laskeutua kohti Varanginvuonon pohjukkaa.

Jäämeri näkyy. Meri makaa auringon alla vaaleana ja hidasliikkeisenä.

Norjan rannikko on asuttua maaseutua, ihmisiä on aivan eri lailla kuin Suomen Lapin puolella. Suurin keskus on Vadsø – suomeksi Vesisaari. Se on kuudentuhannen ihmisen tiivis pikkukaupunki, jossa on kauppoja, kahviloita sun muita palveluita.

Lunni on ehkä haistanut meren jonkin pysähdyksen aikana. Se kolistelee selvästi enemmän kuin aiemmin.

Vesisaaren jälkeen matalakin koivikko häviää maisemasta. Jäljelle jää ruohoa, sammalta, varvikkoa ja jäkälää. Maisema on valtavan karu ja kaunis. Myyrävuosi on selvästi hyvä, sillä piekanoja näkyy kymmenittäin, välillä useita kerralla. Jokunen suopöllökin lentää humppaavaa saalistuslentoaan. Merikotkat lepäilevät rannoilla.

Vuoreija on saari. Sinne vie liki kolmikilometrinen tunneli meren ali. Sen jälkeen päättyy E75-valtatie eli suomalaisittain Nelostie.

Jatkamme Strandgataa kohti saaren kärkeä, joka osoittaa suoraan Hornøyan saarta kohti. Hornøyan kylki kohoaa merestä jyrkkänä kalliona, jossa merilintujen on hyvä pesiä. Myös lunnien. Sieltä kuljettamani linnun pitäisi löytää lajitovereita.

Saaren kärjen ranta näyttää hankalammalta kuin toivoin. Melkoisia lohkareita, laskuveden vuoksi vielä liukkaan rakkolevän peittämiä. Loivemmalla rantakaistaleella istuu kymmeniä suuria merilokkeja ja -kihuja. Niiden lähellä en pulua pienempää lunnia halua vapauteen päästää.

Ihmettelen kohisevaa huminaa, joka tulee jostain kilometrin päässä merestä kohoavan lintuvuoren suunnasta. Sitten ymmärrän, ettei kohina tule lintuvuoren suunnasta vaan lintuvuorelta. Kymmenien tuhansien merilintujen pajatus sulautuu pauhaavaksi taustameluksi.

Laatikko syliin ja louhikkoon. Liukastelen ja pelkään nilkkojeni ja lunnin mielenrauhan puolesta. Pääsen kuitenkin meren äärelle. Asetan kameran räpsimään itsekseen kuvia historiallisesta vapautuksesta. Avaan verkon, lunni räpistelee, pyrkii laatikon reunaa ylös. Kallistan laatikkoa.

Lunni loikkaa mereen ja vapauteen!

Ja saman tien kivelle merestä pois ja siitä kuvia raksuttavan kameran päälle. Kenties se on ainoa tuttu elementti aivan uudessa maisemassa. Menen lähemmäs, eikä lunni pakene.

Se on asunut yhdessä huoneessa kolmisen kuukautta ja päälle puolitoista vuorokautta pahvilaatikossa. Valtava meri ja avara taivas taitavat olla kerralla melkoinen pala.

Lunnia ei voi jättää kivelle. Lähden ajamaan sitä mereen. Kun olen hieman yli metrin etäisyydellä, lunni räpistelee seuraaville kiville. Liukastelen perässä ja lunni jatkaa pakoaan. Onneksi se on paennut paikkaan, josta on pakko yrittää ilmaan tai mereen. Lunni putoaa veteen.

Se pudistelee ja katselee. Kokeilee lopulta lyhyttä sukellusta ja toista. Aivan kuin jotain palaisi mieleen: seuraava sukellus on pitkä ja vie lunnin avoveteen. Vielä pari samanlaista ja se on kymmenien metrien päässä Hornøyan ja Vuoreijan välisessä salmessa. Se ei halua enää laatikkoon.

Vien tyhjän laatikon autoon. Kiikareilla lunni löytyy keskeltä salmea haahkaparven takaa. Pieni lintu sukeltaa ja pärskii, näyttää puhdistavan höyhenpeitettään.

Lunni sukeltaa, enkä enää löydä sitä kiikareideni näkökenttään.

Tweet